Problematisointia

Minulla on ollut kunnia nähdä Astrid Lindgren elävänä. Ulkoisesti hän oli kenen tahansa ruotsalaistädin kaltainen, mutta ulkokuori peitti kapinoitsijan. Vaikka ei haluaisikaan tämän linkin kirjoittajan mukaan luonnehtia Lindgrenin hahmoja, on niissä tosiaan särmää ihan Pepistä alkaen. Voihan olla, että kirjoittaja vedättää: Pepistä esimerkiksi

"Pippi Långstrump
En berättelse med dystra undertoner. En asocial pojkflicka vars mor är död och med en far som valt livet på en sexliberal söderhavsö framför henne. De sociala myndigheterna kämpar för att ge henne en dräglig tillvaro, men hon har inte förmågan att förstå sitt bäst. Hon har barnsliga, regredierade föreställningar om hennes döda mors tillvaro och allt för stora tankar om hennes far som så grymt övergav henne. Förmodligen en kompensation för det svek hon känner inom sig. Hon misshandlar poliser, mutar halvkriminella individer och är en oförbätterlig mytoman. Om några år kommer detta förpubertala maskrosbarn förmodligen hemfalla åt prostitution, droger och annan skörlevnad.

Peppi Pitkätossu

Kertomus jossa on synkkiä sävyjä. Asosiaalinen poikatyttö, jonka äiti on kuollut ja isä valinnut elämän seksuaalisesti vapautuneella Etelämeren saarella mieluummin kuin tytön huoltajana. Sosiaaliviranomaiset kamppailevat antaakseen hänelle siedettävän elinympäristön, mutta hänellä ei kykyä ymmärtää omaa parastaan. Hänellä on lapsellisia, taantuneita kuvitelmia kuolleen äitinsä olemassaolosta ja aivan liian suuria luuloja hänet hylänneestä isästä. Luultavasti kompensaationa siitä, että tämä hylkäsi hänet. Hän pahoinpitelee poliiseja, lahjoo puolirikollisia ja on parantumaton mytomaani. Muutaman vuoden kuluttua tämä esipubertaalinen voikukkalapsi tulee vajoamaan prostittuutioon, huumeisiin ja muuhun pahaan elämään.

Se on vedätystä tai sen on kirjoittanut harvinaisen mielikuvitukseton ja huumorintajuton yksilö, vähän kuin Toini Havu, joka teilasi Linnan ja August Ahlqvist, joka "murhasi" Kiven.

Toisaalta Lindgrenin voi myös nähdä sen vastarinnan symbolina, jota yhä löytyy Ruotsista, vaikka yhteiskuntarauha olikin vuosikymmenet ostettu elintasolla, taloilla ja tavaroilla. Vaikka Lindgren varmasti toivotti köyhyyden hornan tuuttiin, hän kävi taisteluun Ruotsia vuosikymmeniä vallinnutta sosiaalidemokratiaa vastaan ja oli se korsi, joka ehkä sen sitten kaatoikin, kun sosiaalidemokraatit vuoden 1976 vaaleissa menettivät 39 vuotta kestäneen valta-asemansa. Samana vuonna muutin itse Ruotsiin.

Mutta kieltämättä näissä kirjoittajan kärjistyksissä on jotain tottakin. Lindgren kuvaa poikkeusyksilöitä, joita tavallisessa elämässä ei ehkä ole ja jos olisikin, he olisivat sietämättömiä. Nyt rakastamme Eemeli-vintiötä vaikka elävässä elämässä hän saattaisi olla ärsyttävä ADHD-lapsi. Varmasti Pepillä ei olisi selviytymisen mahdollisuuksia; sosiaalitantat olisivat hänet vieneet jo aika päiviä sitten lastenkotiin. Hänet olisi huostaanotettu ja niin edelleen. Sadun hohde kultaa Astrid Lindgrenin poikkeavat hahmot.

Olen joskus miettinyt, miksi Katto Kassinen oli suosittu Neuvostoliitossa. Tuli ajatus, että hänhän on jonkinlainen neuvostoihmisen perikuva, joka ei paljoa piittaa solidaarisuudesta ja yhteiskunnassa toitotetuista arvoista vaan yrittää napata itselleen sen mitä on saatavissa.